Olen ollut etuoikeutettu ja saanut hoitaa lapsiamme kotona. Olihan siinä touhua kahden pienen lapsen, koiran ja uuden kodin hoitamisessa, mutta minulle jäi myös ns. luppoaikaa. Elo oli niin seesteistä - jotain tuntui puuttuvan.

Alkoi Akin ”lämmittely” uuden koiran hankintaan. Aki muistutti minua siitä, että olin suostunut aikoinani järjestelyyn, että seuraava koira tulisi ns. Akille. Tätä ”kunnioittamalla” ja tietäen Akin metsästyshistorian keskityin tutkimaan metsästyskoirarotuja. Eri rotujen työskentelytapa alkoi pikkuhiljaa valjeta ja pian, iltojen hiljaisina hetkinä, tutkimme koirakirjoja yhdessä ja erityisesti mannermaisia kanakoirarotuja – koiria, mitkä kävisivät vähän joka riistalle. Perusvaatimuksia rodulle olisi ”karvattomuus ja sosiaalisuus”. Hyvin nopeasti rotuvaihtoehdot olivat rajoittuneet vaan muutamaan ja pian olimme näyttelyssä tutustumassa rotujen yksilöihin ja kasvattajiin. Olimme ”myytyjä” lyhytkarvaiselle unkarinvizslalle ja onneksemme piakkoin oli pentueita odotettavissa.

Huhtikuussa 2002, ”Habla” Canine Hullabaloo, saapui perheeseemme. Vanhempi tyttäremme, Anette, oli tuolloin 2v. 4kk ja Elena 1v.. Hoffi-Paavo oli tuolloin jo miehen iässä, 7v.. Nyt olisi toimintaa ja paljon uutta opittavaa – ei kävisi aika pitkäksi :o).

Habla osoittautui ihanteelliseksi pennuksi, joka oppi asiat ihan vaan olemalla arjessa mukana. Arkuuttamme emme uskaltaneet lähteä linnuille ja Habla saikin tutustua tulevaan työmaahansa täysin linnuttomilla mailla aina 9-kuiseksi asti. Oli onni, että olimme tuolloin kasvattajan järjestämällä viikonloppukoulutusleirillä, missä meitä luotsasi kaksi arvostettua kanakoiramiestä ja ylituomaria. Tuon viikonlopun ansiosta uskaltauduimme vihdoin myös omatoimiseen harjoitteluun koiran kanssa ja osallistuimme paikallisen kanakoirakerhon toimintaan. Alun pitäen oli siis tarkoitus, että koira tulee isännälle - kuinka ollakaan, minä koiraa kuitenkin koulutin ja Aki toimi pyssymiehenä.

Jonkin verran olemme saaneet epäilyjä osaksemme siitä, että varsinainen metsästyskoulutus koko perheen voimalla ei tule onnistumaan, mutta tähän emme ole uskoneet. Alupitäen olemme halunneet lastemme kasvavan harrastukseemme ja he ovatkin alusta asti kulkeneet mukanamme. Aina eivät reissut ole tietenkään olleet järin antoisia, mutta ikimuistoisia kylläkin. Näyttelyissäkin olemme käyneet jonkin verran, mutta näissä tilaisuuksissa emme viihdy kovinkaan hyvin - aina on jokin sähläys meneillään, mistä syystä kai aikoinaan Perhe-Hullabaloo - nimityskin alkoi elämään. Myös KAER - kokeissa meidät on tavattu yleensä koko perheen voimalla. Kiitos mukaville, avuliaille, jälkijoukoille - tytöt ovat viihtyneet matkassa ja vasta tutustuessamme koetoimintaan meillekin jäi aikaa seurata ja ottaa oppia. Valitettavasti noilta, kaikkein hulvattomimmilta ajoilta ei ole omia kuvia käytettävissä, sillä silloin emme vielä omistaneet omaa kätevää digitaalikameraa. Muistot on sitäkin tiukemmassa ja arkistoituna sydämiimme ja mieliimme.

V. 2003 kesällä, Hablan kasvattaja etsi kotia unkarista tulevalle urospennulle ja kuinka ollakaan loppukesästä ”Nato”, Pitypang Nótas, liittyi joukkoomme. Koomista – ikäero vizsloillamme on sama kuin tyttärillämme (1v 4kk). Siinä sitä oli taas lyöty ”saapas syvälle suohon”. Naton ollessa reilu vuoden ikäinen palasin työhön ja lapset aloittivat päivähoidon.

”Omien nurkkien” riista on pääasiassa jänis, sorsa, kyyhky ja lehtokurppa sekä sorkkaeläimet, joita tapaamme lähes päivittäin "lenkkeillessämme koirien ja pyssyn kanssa". Tätä täydentääksemme rakensimme muutama vuosi sitten pienen fasaanitarhan suurimman treenitarpeen tyydyttämiseksi, mutta nyt se odottaa tyhjillään seuraavaa aikaa, sillä hiljattain löysimme läheltämme seuran, mihin saatoimme liittyä jäseniksi. Seuran mailla saatamme tavata myös metsäkanalintua ja luonnon fasaania. Pitkiin metsästyssessioihin kauempana ei tällä hetkellä ole ollut mahdollisuutta, mutta viikon syksyssä olemme pyrkineet viettämään jonkinlaisen ”metsästysloman” kahdestaan Akin kanssa. Kiitos Jobille kaikista ”a - ö:n, kädestä pitäen” - neuvoista ja ohjeista ja Astalle loihtimistasi aterioista.

Viime reissulla, 2005, kävikin sitten niin, että suivaannuin totaalisesti vain jolkottelemaan jälkijoukoissa koirantaluttajana miesten tehdessä varsinaisen työn koirien kanssa. Kävimme isännän kanssa paikallisessa aseliikkeessä, mistä Aki sitten ostikin minulle haulikon; ”Täs on pyssy, mene kurssille ja lakkaa napisemasta”. Nyt on sitten minullakin taskussa suoritettu riistanhoitomaksu ja aseenkantolupa :o).

Aika on mennyt kuin siivillä ja vanhin tyttäremme aloitti koulun syksyllä 2006, minullakin on erikoistumisopinnot alkamassa. Arki pitää vahvasti otteessa ja valitettavasti erityisesti Akilla ”työ haittaa harrastuksia”. Tapahtumia on kuitenkin piisannut; on ollut niin myötä- kuin vastamäkeä. Paljon on tavattu uusia koiraihmisiä kotosuomesta ja luotu lämpimiä suhteita ulkomaille. Paljon on opittu kanakoiratoiminnasta ja metsästyksestä seisovilla lintukoirilla, mutta paljon on vielä oppimista! Uusi tuulia puhaltaa päivittäin, joten katsotaan, mitä seuraavaksi tapahtuu...

Niitä uusia tuulia tosiaan puhaltaa...
Tänään, 31.10.2006, on satanut rankasti lunta ja maa on paksun valkean lumen peitossa - peittona "Paavolle" :o( . Toivottavasti pojat ( "Hemmo" ja "Paavo" ) paiskaavat tassua kohdatessaan, sillä samoille maille on "Paavo" nyt matkalla.

Ihmeellistä, miten sitä ihminen elämäänsä pohdiskelee - tuntuu kuin jokin vaihe olisi nyt päättynyt ?! Hovawartit ovat olleet jotenkin ihmeellisen voimakkaalla tavalla suuria vaikuttajia elämässäni ja nyt olen ilman niitä :o( . Tänäan olen kohdannut myös uuden osan vanhemmuutta - miten asettaa sanansa ja ilmaista omat tunteensa niin, että lapsi voi käydä nukkumaan rauhallisin mielin vaikkakin suruissaan. Ikävä on kova ja ottaa aikansa, mutta niinkuin Ystäväni Anita totesi "Aika kultaa muistot" - aikanaan tämä helpottaa.